FF; The Walking Dead

vanha kirjotus, kouluun äikäntunnille tehty. enkä muuten edes tiiä, mitä sain tästä o;

mutta siis, the walking dead fanfic/oneshot :d mulla oli joskus suunnitelmissa että jatkan tätä, mutta epäilen, ettei tästä tulekkaan sitä jatkotarinaa, vaan jätän sen näin c: päähenkilönä siis Daryl Dixon, koska tää heppu on mun lemppari koko sarjasta koskaan =D aikajana on siinä ennen kuin Rick löytää sen porukan ja öh, kertoo siis ajasta ennen kuin Daryl meni siihen porukkaan c: lol, ottakaa musta nyt selvää. oon myös julkassut tän gosupermodel.com'issa samalla otsikolla, nimimerkillä I WRITE SINS, ettei tarvii miettiä, jos oot tän lukenu (---:

____________________________________________________________________________

The Walking Dead

5.12.2012


  Oli ihan normaali päivä, olin kihlattuni kanssa kaupungilla, vain kävelemässä, kun kuulimme siitä. Tauti levisi Floridassa. Se teki ihmisistä nälkäisiä kannibaaleja, jotka söivät kaikkea muuta elävää, ihmisiä. Pakokauhu oli vallannut vielä terveet ihmiset. Uutisissa kerrottiin, että tautiin yritettiin löytää keinoa, ja se oli melkein valmis, mutta minä epäilin. Ei heitä voi parantaa. Olen nähnyt televisio kuvaa. Tauti teki ihmisistä zombeja, eläviä kuolleita. Niillä on silmän oikean värin päällä harmaa kalvo, joka tekee niiden katseesta kuolleen. Hallitus ei kuitenkaan tahdo kutsua niitä zombeiksi, vaan kävelijöiksi. Hallitus ilmoitti, ettei lännessä olevien tarvitse pelätä, ei tauti leviä tänne, että siihen keksitään muka parannus ennen sitä ja paskat


20.12.2012


"Ja minne sinä luulet meneväsi?" Emily ilmestyi keittiöstä, juuri kun olin lähdössä ulos. "Tiedät että on ulkonaliikkumiskielto kahdeksan jälkeen." 


  "Minä tiedän, mutta minun on pakko saada jalkajousi, tai edes joku ase, kun tauti leviää tänne. Minun pitää suojella sinua." Käännyin katsoen häntä anoen. En voi menettää häntä zombeille, kun juuri sain hänet. Emily huokaisi ja katosi takaisin keittiöön. Livahdin äänettömästi ovesta ja hölkkäsin autolleni. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen ulkonaliikkumiskiellon takia. Osa taloista oli tyhjinä, kun niiden asukit olivat pakanneet kaiken ja lähteneet pakoon tulevaa tautia, johon ei ollut vieläkään löytynyt parannuskeinoa. Me emme olleet Emilyn kanssa lähteneet, koska mitä järkeä on lähteä itään, kun siellähän se tauti juuri on. 


  Menin keskustan asekauppaan, jonka omistaja oli lähtenyt jo aikoja sitten. Ovi ei ollut lukossa, joten pääsin helposti sisään. Menin tiskin taakse tutkimaan aseita, joita ei ollut paljon. Löysin yhden .9 kaliperisen käsiaseen ja kymmenisen laatikkoa panoksia. Kaivoin vielä hyllyköitä ja onneksi löysin kaksi jalkajousta sekä parisenkymmentä nuolta. Laitoin kaikki reppuuni ja kävelin ovelle. Pysähdyin äkisti kun näin jotain, jonka olin nähnyt vain televisiossa; zombeja. Kymmenittäin, ne laahustivat keskellä katua. Peruutin muutaman askeleen kauhistuneena. Vielä puoli tuntia sitten kadut olivat tyhjiä, enkä nähnyt zombeja missään. Nyt ymmärsin ulkonaliikkumuskiellon; zombit liikkuvat pimeällä paljon nopeammin kuin auringonvalossa. Minun pitää päästä takaisin Emilyn luokse, zombit ovat ehkä jo päässeet sinne asti. 


 Olen kuullut, että ainoa tapa pysäyttää ne on ampua suoraan päähän, aivoihin. Silloin ne kuolevat lopullisesti. Mietin mahdollisuuksiani, autoni on muutaman metrin päässä ovelta, mutta zombeja näyttää tulevan kymmeniä, ehkä satojakin vielä. Tai voisin livahtaa takaovesta ja juosta kotiin, mutta sinne on yli kolme kilometriä, ja minulla menisi liikaa turhaa aikaa siihen. Pääsisin siis testaamaan miten nuo kusipäät oikein tapetaan. Jännitin jouseni, tungin käsiaseen housuihini taakse ja raoitin ovea hiukan. Kukaan ei kiinnittänyt vielä huomiota, joten astuin varovasti ulos, jättäen oven raolleen. Lähdin kulkemaan seinän vierttä hiljaa, jousi ojossa, tuijottaen zombeja, jotka laahustivat toisella puolella tietä. Hölkkäsin autolleni, ja heitin toisen jousen sekä panoslaatikot etupenkille. Suljin oven hiljaa, yrittäen välttää kovia ääniä. Kiersin auton ja pitihän se arvata, etten pääse pois huomaamatta. Muutama, jotka olivat huomanneet minut, tulivat minua kohti pitäen mitä ihmeellisiä ääniä. Nostin jouseni ylös, tähtäsin ensimmäisen zombien päähän ja laukaisin. Nuoli meni suoraan sen silmien välistä ja zombie kaatui maahan. Hymyilin, ei paha ensikertalaiselta. Avasin auton oven ja istahdin penkille painaen kaasun pohjaan. Nyt ei kerrankaan tarvinnut miettiä nopeusrajoituksia.


   Olin talon pihassa hujauksessa ja olin ulkona ennen kuin auto oli edes edes pysähtynyt kunnolla. Vilkaisin nopeasti kadun, ja huokaisin kun en nähnyt yhtäkään zombieta lähimaillakaan. Otin jalkajouset ja panokset pelkäääjän paikalta ja kävelin etuovelle. Ovi oli auki, mikä oli mielestäni outoa, koska olin lukinnut sen ennen kuin olin lähtenyt. Aloin heti miettimään pahinta, mitä jos olin jo myöhässä? Heitin toisen jousen olkani yli ja jännitin kädessä olevani jo valmiiksi ja avasin oven hiljaa.


  "Emily? Oletko täällä?" huhuilin eteisestä. Kuulin keittiöstä vikinää, joten otin muutaman askeleen keittiön ovelle, vieläkin pitäen jalkajousen ojossa. Näin tiskin takana jalan ja lähdin kiertämään tiskiä hitaasti. "Emily?" katsoin Emilyä surullisena, kun näin hänen jalkansa, siihen oli purtu. Vilkaisin olkani taakse, nähden kuolleen zombin makaavan olohuoneen matolla. "Tapoitko sinä tuon?" kysyin, osoittaen päälläni selkäni taakse.


"Minä, se... Se oli niin lähellä, Daryl. Mutta, mutta, se ehti purra minua. Daryl, minä en tahdo muuttua yhdeksi noista", Emily kyynelehti, katsoen minua suoraan silmiin. Hän tiesi, että tiesin mitä minun pitäisi tehdä.


"Emily", huokaisin, menin istumaan lattialle hänen eteensä ja otin hänen kasvonsa käsieni väliin. "Minä rakastan sinua", sanoin ja painoin huuleni hänen huulilleen viimeisen kerran. Otin käsiaseen käteeni ja painoin sen hänen päähänsä. "Anteeksi." Painoin liipaisimesta. Laitoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja haistoin häntä viimeisen kerran, ennen kuin laskin hänet maahan ja kävelin ulos. Astuin autoon ja ajoin pois, pois Emilyni luota.