My Songs Know What You Did In The Dark

A constellation of tears on your lashes.

Burn everything you love.

Then burn the ashes.

In the end everything collides.

My childhood spat back out the monster that you see.

My songs know what you did in the dark.

So light 'em up.

   Tyttö katsoi hymyillen, kuinka tulenlieskat nielivät taloa. Tuli rauhoitti tyttöä. Sillä oli sama vaikutus häneen, kuin meren kohinalla oli toisiin ihmisiin, tuntui kuin muuta maailmaa ei ollut. Kuin tyttö olisi ollut yksin, pelkkä tuli seuranaan. Tyttö nautti yksinäisyydestä, ihmiset olivat liian vaikeita olentoja hänen mielestään. Joko ne esittivät olevansa jotain muuta kuin olivat, tai sitten eivät uskaltaneet olla mitään. Olivat kuin eivät olisikaan. Tuli ei valehdellut, taikka esittänyt olevansa muuta, tuli vain oli. Se oli kaunista, melkein hypnoottista katseltavaa. Mutta silti niin vaarallista. Tuli muistutti tyttöä myös Feeniks-linnun tarusta. Kuinka jokin niin kaunis joutuu kokemaan niin karmean kuoleman ja sitten syntyä vielä kauniinpana kuin koskaan ennen. Kuinka jokin niin karmea asia kuin tuli voi luoda jotain niin kaunista kuin Feeniks-lintu. Tuli oli riivannut tytön mielen, hän ei nykyään ajatellut mitään muuta. 
   Paloauton pillit lähestyivät tulipaloa, mutta tyttö ei kiinnittänyt huomiota niihin. Hänen katseensa oli kohdistunut tanssiviin tulenlieskoihin, jotka muodostivat mitä ihanempia kuvioita. Tyttö oli niin keskittynyt tuleen, ettei huomannut poikaa, joka seisoi puiden varjossa tien toisella puolella, katsellen tyttöä, joka katsoi tulta.
   Paloautot saapuivat paikalle, mutta tyttö ei hievahtanutkaan paikaltaan. Ilmekkään häneltä ei värähtänyt, kun palomiehet huutaen juoksivat hänen ohitseen, letkut kädessä, valmiina sammuttamaan tulipaloa.

  Poika katsoi kuinka ambulanssi pyyhälsi paikalle. He vievät hänet pois, hän ajatteli. Poika tunki kätensä taskuihin, astui pois puiden varjosta ja lähti kävelemään kohti tyttöä. Hänen katseensa oli kiinni tytön takaraivossa, hän ei uskaltanut siirtää katsettaan pois, koska tyttö ehtisi kadota siinä ajassa. Poika tarttui tyttöä kädestä ja katsoi kuinka hymy nousi tämän kasvoille. Kun tytön käsi kosketti pojan kättä, pojasta tuntui, kuin tuli oli polttanut hänen kättään. Ei sellainen tuli, joka sattuu, vaan sellainen, joka rauhoittaa, tuo lämpöä ja rauhaa koko kehoon. 

   "Tule", poika sanoi ja nykäisi tyttöä kohti puita. Tyttö liikahti ensimäistä kertaa sitten tulipalon sytyttyä ja lähti seuraamaan poikaa, joka katsoi tyttöä, joka katsoi tulta. He katosivat puiden siimekseen, eikä kukaan edes muistanut heidän olleen paikalla.

This is the story of how they met.

Her picture was on the back of a pack of cigarettes.

When she touched him he turned ruby red.

A story that they’ll never forget.

Never forget.

-----

mmmjuu. koulun kulttuurikilpailuihin kirjotin tän ja silleen. koko FOB'n uusin albumi save rock and roll oli melkeempi inspis tätä kirjottaessa, mutta varsinki biisit my songs now what you did in the dark ja where did the party go, joista noi lyriikatki on. sillo ku alotin tätä kirjottaa kuuntelin pelkästään the phoenix biisiä ja siitä se ajatus sitten lähti lol

OS: It's Time

”Kaunein oli kuitenkin nuorin. Hänen ihonsa oli herkkä kuin

ruusunlehti ja hänen silmänsä siniset kuin syvä metsäjärvi.

Mutta niin kuin kaikilla muillakin oli myös hänellä

jalkojen asemasta kalanpyrstö”

       - H.C. Anderson, Pieni Merenneito

   Allyson osasi tuon kohdan jo ulkoa. Se oli hänen lempikohtansa, lempikirjastaan, Pieni Merenneito. Ei, ei siitä Disneyn kaunistetusta tarinasta, missä tyttö saa prinssin ja elää elämänsä onnellisena, ei. Vaan alkuperäisestä sadusta, H.C. Andersonin kirjoittamasta, missä tyttö muuttuu lopulta meren vaahdoksi. Andersonin sadut ovat jopa julman kauniita, hyvä ei aina voita, tyttö ja poika eivät saa toisiaan ja jokainen ei saa onnellista loppuaan. Niinhän se menee oikeassa elämässäkin, eikö vain? Kaikilla ei ole omaa onnellista loppuaan. Allyson piti siitä, ei mitään sokerikuorrutettuja lässyn-lässyn – tarinoita, vaan karua totuutta.

   Allysonin ajatukset keskeytyivät, kun kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen. Tyttö nosti katseensa kirjan sivuista ja hymyili ystävälleen. Poika odotti, että Allyson sulki kirjansa ja laittoi sen laukkuunsa, ennen kuin avasi suunsa.

   ”Taas sä luet tota kirjaa. Ally, etkö sä osaa sitä jo ulkoa?” poika kysyi ja ojensi kätensä kohti tyttöä, auttaakseen tämän ylös. ”Ihan kohta osaan, Jer”, Ally virnisti ja tarttui poikaa kädestä ja veti itsensä ylös. Tyttö heitti laukkunsa olalleen ja putsasi ostoskeskuksen pölyt vaaleiden housujensa takamuksesta. Jeremy seurasi tytön liikkeitä tarkkaan hymyillen.

    ”Tiesitkö, mäkin voisin tehdä tuon”, hän sanoi, silmät vilkkuen. Ally nosti katseensa ja mulkaisi poikaa vihaisesti. ”Uskallatkin”, tyttö sihahti silmät viiruina. Poika naurahti ja tarttui tytön käteen, vetäen tämän kohti ostoskeskuksen ulko-ovia.

   ”Rantaan?” Jer kysyi, kun he olivat päässeet ulos. Ally nyökkäsi ja he suuntasivat kohti pienempää rantaa, josta harvat edes tiesivät. Ranta oli heidän paikkansa, siellä he tapasivat ensimmäisen kerran ja siellä he kertoivat toisilleen kaiken.

   ”Ota sun kengät pois”, Ally sanoi, kun he pääsivät rannalle, ja potkaisit vanhat, kuluneet tennarinsa pois jaloistaan. Jer potkaisi kenkänsä jaloistaan ja käveli Allyn taakse. Tyttö kiljahti, kun poika heitti tämän olalleen ja käveli kohti vedenrajaa.

   ”Jeremy! Jos et päästä minua nyt alas, niin luoja sinua auta kun saan sinut käsiini!” Ally huusi ja heilutti jalkojaan, yrittäen päästä alas. Poika vain nauroi ja käveli veteen. Kun hän oli reisiään myöten vedessä, hän pysähtyi ja taputteli Allyn paljaita reisiä.

   ”Sinähän halusit päästä alas?” poika kysyi ilkikurisesti.

   ”Ei, ei, ei! Älä pudota minua veteen, Jer!” tyttö huusi ja tarrasi pojan paitaan tiukemmin.

   Kun mitään ei tapahtunut, Ally avasi suunsa: ”Oikeasti Jer, mä mieluummin kävelisin kotiin kuivana, kuin litimärkänä”, Ally sanoi hiljaa, ”Ja mulla alkaa mennä veri päähän, kun roikotat mua väärinpäin.”  Jeremy naurahti ja siirsi Allyn olaltaan syliinsä ja tuijotti tätä silmiin. ”Haluuks sä vieläkin alas?” Ally nyökkäsi ja iso virne nousi Jeremyn kasvoille. Ally oli jo pudonnut veteen, ennen kuin ehti edes avata suutaan.

   ”Mitä sä oikein teit?” Ally kysyi ja katsoi Jeremyä murhaavasti.

   ”Sä halusit alas”, Jer vastasi virnistellen.

   ”Istu mun viereen.”

   ”Mitä?” Jer kysyi hölmistyneenä.

   ”Istun mun viereen”, Ally toisti, ”tai mä kaadan sut itse.”

   Jer nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi ja istahti kylmän viileästi Allyn viereen veteen.

   He istuivat hiljaa vieretysten vedessä, molemmat ajatuksissaan.

   ”Ajattele, jos merenneitoja on oikeasti olemassa”, tyttö kuiskasi. Poika vilkaisi tätä kysyvästi, toinen kulmakarva koholla. ”Ally”, hän sanoi, ja laski kätensä tytön reidelle. ”Sun jalat on ihan limaiset.” Poika nosti kätensä nopeasti veden alta ja katsoi sitä.

  ”Häh?” tyttö sanoi ja nosti jalkansa vedenpinnan yläpuolelle. Paitsi etteivät ne olleet jalat, jotka nousivat veden alta, vaan kalanpyrstö. Tyttö kiljahti ja yritti nousta ylös, mutta ei pystynyt seistä pyrstöllä ja putosi takaisin veteen. ”Jer!” Ally huusi ja osoitti pyrstöään.

   Jer katseli pinkkiä pyrstöä, joka oli ilmestynyt Allyn jalkojen tilalle. ”Merenneitoja on sitten varmaan olemassa”, hän totesi ja kosketti pyrstöä sormenpäillään.

  ”Jer, mitä minä teen? En minä voi näin mennä kotiin! Ota se pois”, Ally vikisi. Jer katseli pyrstöä hetken miettien. ”Ehkä se on niin kuin H2O, kun saat sen kuivaksi, se katoaa”, Jer ehdotti naurahtaen.

  ”No, nosta minut ylös vedestä sitten”, Ally murahti pojalle. Jer nousi seisomaan ja nosti Allyn syliinsä. Jeremy kantoi Allyn rantaan ja laski hänet maahan. ”Miten me saadaan sut kuivaksi?” Jer kysyi. Ally mulkaisi häntä ja sanoi: ”Ehkä sillä pyyhkeellä, minkä sinun piti ottaa mukaan. Ota sun paita pois ja kuivaa sillä.” Jer kohautti olkapäitään ja otti paitansa pois. Hän kyykistyi Allyn pyrstön viereen ja alkoi kuivata tätä.

”Ei se toimi noin.” Jer ja Ally käänsivät päänsä nopeasti veden puoleen. Vedessä istui tyttö, jolla oli tulenpunaiset hiukset. ”Sinun pitää tahtoa että se katoaa, niin se katoaa.”

   Ally tuijotti tyttöä ihmeissään. Hän oli niin tutun näköinen, mutta Ally ei saanut päähänsä mistä hän tiesi tytön. Ei kai se tekisi pahaa kokeilla? Ally veti syvään henkeä ja toivoi, että pyrstö katoaisi ja hänen jalat tulisivat takaisin. Jeremy istui Allyn vieressä ja katsoi, kuinka hän keskittyi. Kului hetki ennen kuin Ally avasi silmänsä ja katsoi pyrstöään toivoikkaasti ja huokaisi. ”Ei se toimi”, hän sanoi ja katsoi tyttö, tulenpunaisilla hiuksilla, ”miksi se ei toimi?”

   ”Sinun pitää tahtoa sitä tosissaan. Tyhjennä mielesi ensin kaikesta”, tyttö sanoi. Ally nyökkäsi ja sulki taas silmänsä. Hän yritti tyhjentää mielensä kaikesta, yritti olla ajattelematta mitään. Kun Allyn mieli oli tyhjä, hän kuvitteli itsensä: seisomassa jaloillaan veden ääressä, pitäen pikkusiskoaan kädestä. Hän piti kuvaa mielessään omasta mielestään ikuisuuden, kunnes tunsi kuin vesipisarat olisivat pudonneet hänen jaloilleen. Hän avasi silmänsä, tällä kertaa varmana siitä että näkisi jalkansa. Ally inahti iloisesti ja hyppäsi pystyyn hiekalta. ”Ne tulivat takaisin!” hän huudahti ja katsoi Jeremyä ja tyttöä vedessä nauraen. Kun innostus loppui, hän istahti takaisin Jeremyn vieraan ja käänsi katseensa takaisin punatukkaiseen tyttöön. ”Miten sinä tiesit, miten sen saa pois?”

   Tyttö virnisti. ”Etkö sinä muka tunnista minua Ally?” hän kysyi ja naurahti ja heilautti pyrstöön, niin että syntyi aalto, joka kosketti Allyn varpaita. ”Kai minä nyt tiedän miten pyrstön saa pois, kun itsellänikin sellainen on.” Ennen kuin Ally ehti suutaan avata, kauempana merellä, delfiini hypähti vedestä ja äänteli. Merenneito vilkaisi olkansa yli delfiiniä ja naksutti kieltään kaksi kertaa.

 ”Minun pitää mennä. Jos sinulla on minulle asiaa, kutsu vain niin olen hetkessä täällä”, merenneito sanoi hymyillen ja kääntyi kohti merta.

   ”Mikä sinun nimesi on?” Ally kysyi.

   ”Nimeni on Ariel, etkö muka tunnistanut minua, Ally”, Ariel sanoi naurahtaen. Hän hymyili Allylle olkansa yli ja sukelsi veteen. Ally ja Jeremy istuivat vierekkäin rannalla ja katsoivat kuinka aurinko alkoi laskeutumaan taivaanrantaan. ”Lähdetäänkö?” Jer avasi suunsa ensimmäisenä. Ally nyökkäsi ja työnsi itsensä ylös hiekalta ja käveli kenkiensä luokse, nostaen ne käteensä.

   ”Aiotko enää kiusata minua merenneidoista?” Ally kysyi pojalta hymyillen.

   ”En minä varmaan enää voi.”

   ”Oli jo aikakin”, tyttö naurahti ja tarttui poikaa kädestä, vetäen tämän kohti katua.

-------------------------------------------------

luovan kirjottamisen aine c: aiheena oli siis metamorfoosi (let me google that for you) ja ite valitsin siis merenneidon aiheeksi, koska ariel =D=D otsikosta sen verran, että aloin kirjottamaan tätä samalla kun kuuntelin mielikuvitus lohikäärmeiden it's time biisiä ja kun mähän olen aiva persauki ku pitäis tarinalle keksii otsikoita, niin tungen vaan biisien nimiä :----D

tällä hetkellä tää on siis vaan one-shotti, mutta voi olla että ehkä joskus jos jaksan/viitsin/on aikaa voisin tähän vähän jotain jatkoa kirjoitella c:

kommentit on kivoja, vinkvink c;;

OS - Yksinkertainen

   Heräsin suureen pamaukseen, joka kuulosti siltä, kuin se olisi tullut aivan naapurista. Kierähdin pois patjalta ja nousin seisomaan. Jalkani melkein pettivät altani, koska en ole saanut kunnollista ruokaa muutamaan päivään. Otin seinästä tukea ja lähdin herättämään äitiäni. Eikö hän ollut muka kuullut pamausta? Kun pääsin nurkan taakse, missä odotin äitini nukkuvan patjallaan, pysähdyin kuin seinään. Patja oli tyhjä. Äiti ei koskaan lähtenyt mihinkään, kertomatta minulle. Ei varsinkaan, kun kaupungissa sodittiin. Lakanat olivat myllätty toiseen päätyyn, jättäen patjan paljaaksi. Ennen valkoinen patja oli nyt suurten, keltaisten tahrojen peittämä. Hoipertelin patjan toiseen päätyyn ja nykäisin lakanan tahrojen peitoksi. Äiti olisi kauhuissaan, jos joku näkisi nuhruiset makuupaikkamme. Ei sillä, että meillä vieraita paljon kävisikään. Kävelin niin sanottuun keittiönurkkaan ja otin vesipullon alakaapista. Istuin ainoaan, vielä ehjään tuoliin ja otin muutaman kulauksen vettä, jotta kuiva tunne kurkussani helpottaisi.

   Kuului uusi pamaus, tällä kertaa hieman kauempaa, kuin se, johon heräsin. Pamauksen ääni kuitenkin sai minut pudottamaan vesipullon käsistäni. Pommeja. Yht’äkkiä tajusin että pamaukset olivat pommeja, jotka räjähtivät ja veivät mukanaan varmaan kymmeniä henkiä, jos sattuivat räjähtämään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pelko alkoi kasvamaan sisälläni lisää. Missä äitini on? Osuiko hän pommin alle? Aloin hätääntymään enemmän ja enemmän, kun kuvittelin äitiäni, kuolleena, kymmenien muiden kanssa, pommin jäljiltä. Oksennuksen tuttu tunne nousi ylös kurkussani.

  Ponnahdin ylös tuolista ja juoksin ulos. Sivukuja oli tyhjänä, niin kuin yleensä. Jatkoin juoksuani kohti pääkatua. Minulla ei ollut kenkiä jaloissani ja tunsin kuinka kivet ja pienet lasinsirpaleet rikkoivat jalkapohjani ihoa. En välittänyt kivusta, vaan pakotin jalkani liikkumaan kovempaa ja nopeampaa. Kun pääsin pois sivukujalta, pudottauduin polvilleni, huohottaen raskaasti. Nostin katseeni törkyisestä maasta. Yleensä ihmisiä täynnä oleva katu oli nyt tyhjä ja hiljainen. Vilkuilin jokaiseen suuntaan, mutten nähnyt ketään. Jopa pulut olivat kadonneet.

   ”Äiti?” ääneni rikkoi hiljaisuuden. Mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Lähdin kävelemään kohti toria, huutaen samalla äitiäni. Kyyneleet virtasivat kasvoillani ja kurkkuuni sattui huutaminen. Lopulta luovutin ja lysähdin maahan. Lasinsirpaleet painautuivat kämmeniini. Nostin käteni syliini ja puristin ne yhteen, katsoen, kuinka veri tahrasi jalkani ja vaatteeni. Hän on kuollut, ajattelin.

Jotakin on pahasti rikki

Ja minä olen yksinkertainen

Enkä tiedä kuinka ehjän

Siitä millään saa

Minä haluaisin rauhaa,

Mut sota tähän sieluun solmittiin

Sota, jota kuitenkaan

Kukaan ei voita koskaan 

15 vuoden jälkeen

   Laskin liljan haudan päälle ja huokaisin. ”Hei äiti. Anteeksi etten ole käynyt. Lily aloitti tänään koulun. Voitko uskoa, hän on jo 6-vuotias. Minusta tuntuu, että vasta eilen hän oppi kävelemään. Hän näyttää ihan sinulta äiti.” Lopetin puhumisen ja vedin käteni sotkuisten hiusteni läpi, mietien mitä sanoa. ”Olenko kertonut sinulle, mistä Lily sai nimensä?” Hiljaisuus. ”Sinun lempikukkasi on lilja... Ja hän on kaunis kuin kukka”, sanoin hymyillen.

   Olin juuri avaamassa suutani uudestaan, kun kuulin pienet juoksuaskeleet takanani. ”Isi! Isi, mä sain uuden ystävän!” tyttäreni huusi, juostessaan minua kohti, kädet auki, valmiina hyppäämään syliini. Nappasin lapseni syliini ja pyöritin häntä muutaman kerran, saaden hänet nauramaan.

   ”Isi, kenelle sä puhuit?” Lily kysyi ja tarttui niskahiuksiini, nykien niitä. ”Mummille”, vastasin.

   ”Ai, moi mummi.” Lily vilkutti olkani yli hautakivelle. ”Isi? Voidaanko mennä syömään mansikkajäätelöä?”

Mä olen alkanut ymmärtää

Jotain siitä, että mitä se tarkoittaa

Et meil’ on vain tämä elämä

Se merkitsee, kuinka se käytetään

----------------------------------------------------------------

lyriikat siis apulannan biisistä yksinkertainen. ja tää oli äidinkielen, luovan kirjottamisen & kirjallisuuden työ, jossa inspriraationa piti olla jokin biisi (:

sorry

en oo julkassu yhtäkään tekstiä pitkään aikaan :c muttamutta, oon alkanu kirjottaa yhtä tarinaa, josta näin unta !! =D ja oon saanu sitä kirjotettua jo huimat yhden luvun (joka on tosi lyhyt xd) mutta kuiteski !! :---D
kirjotan sitä pari kolme lukuu vielä lisää ja sitten aattelin että alan postaamaan sitä tänne ja niin c: ongelmana on vaan, etten mä keksi sille otsikkoa :'d
voisin tosin teidän iloksenne (ok, lol, mitä selitän, ei tätä kukaa lue XDD) kaivaa tuolta tikun pohjalta jonkun ikivanhan tarinan/ficin joka on iha perseestä =)=) oon aika reilu, tiiän !

get out while you can

mulla tuntuu olevan miljoona eri ideaa; osa suomeks, osa enkuks ja osa puoliks enkuksi ja suomeksi. mutten saa niitä koskaan valmiiksi ;_; tänäänki aamulla kun makoilin sänkyssä, keksin yhelle mun keskeneräselle ficille jatkoa, mutta ku pitäis se kaikki välissä olevakin osa kirjottaa =D
riparilla ku olin viime viikolla, mulla oli kolme eri tarinavihkoa mukana, ja sain edes yhtä kirjotettua jonkun verran, olen ylpee ^^'
oon tässä ny siivoillu mun huonetta, ja löysin muutaman tarinan, jotka voisin julkasta :'3 pitää vaan oikolukee ne ja siirtää koneelle ja muokkailla niitä hieman ja sellaista c:
ja olis muuten kivaa, jos kommentoitte noita vanhojakin kirjotuksia, ok ? c;;

FF; The Walking Dead

vanha kirjotus, kouluun äikäntunnille tehty. enkä muuten edes tiiä, mitä sain tästä o;

mutta siis, the walking dead fanfic/oneshot :d mulla oli joskus suunnitelmissa että jatkan tätä, mutta epäilen, ettei tästä tulekkaan sitä jatkotarinaa, vaan jätän sen näin c: päähenkilönä siis Daryl Dixon, koska tää heppu on mun lemppari koko sarjasta koskaan =D aikajana on siinä ennen kuin Rick löytää sen porukan ja öh, kertoo siis ajasta ennen kuin Daryl meni siihen porukkaan c: lol, ottakaa musta nyt selvää. oon myös julkassut tän gosupermodel.com'issa samalla otsikolla, nimimerkillä I WRITE SINS, ettei tarvii miettiä, jos oot tän lukenu (---:

____________________________________________________________________________

The Walking Dead

5.12.2012


  Oli ihan normaali päivä, olin kihlattuni kanssa kaupungilla, vain kävelemässä, kun kuulimme siitä. Tauti levisi Floridassa. Se teki ihmisistä nälkäisiä kannibaaleja, jotka söivät kaikkea muuta elävää, ihmisiä. Pakokauhu oli vallannut vielä terveet ihmiset. Uutisissa kerrottiin, että tautiin yritettiin löytää keinoa, ja se oli melkein valmis, mutta minä epäilin. Ei heitä voi parantaa. Olen nähnyt televisio kuvaa. Tauti teki ihmisistä zombeja, eläviä kuolleita. Niillä on silmän oikean värin päällä harmaa kalvo, joka tekee niiden katseesta kuolleen. Hallitus ei kuitenkaan tahdo kutsua niitä zombeiksi, vaan kävelijöiksi. Hallitus ilmoitti, ettei lännessä olevien tarvitse pelätä, ei tauti leviä tänne, että siihen keksitään muka parannus ennen sitä ja paskat


20.12.2012


"Ja minne sinä luulet meneväsi?" Emily ilmestyi keittiöstä, juuri kun olin lähdössä ulos. "Tiedät että on ulkonaliikkumiskielto kahdeksan jälkeen." 


  "Minä tiedän, mutta minun on pakko saada jalkajousi, tai edes joku ase, kun tauti leviää tänne. Minun pitää suojella sinua." Käännyin katsoen häntä anoen. En voi menettää häntä zombeille, kun juuri sain hänet. Emily huokaisi ja katosi takaisin keittiöön. Livahdin äänettömästi ovesta ja hölkkäsin autolleni. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen ulkonaliikkumiskiellon takia. Osa taloista oli tyhjinä, kun niiden asukit olivat pakanneet kaiken ja lähteneet pakoon tulevaa tautia, johon ei ollut vieläkään löytynyt parannuskeinoa. Me emme olleet Emilyn kanssa lähteneet, koska mitä järkeä on lähteä itään, kun siellähän se tauti juuri on. 


  Menin keskustan asekauppaan, jonka omistaja oli lähtenyt jo aikoja sitten. Ovi ei ollut lukossa, joten pääsin helposti sisään. Menin tiskin taakse tutkimaan aseita, joita ei ollut paljon. Löysin yhden .9 kaliperisen käsiaseen ja kymmenisen laatikkoa panoksia. Kaivoin vielä hyllyköitä ja onneksi löysin kaksi jalkajousta sekä parisenkymmentä nuolta. Laitoin kaikki reppuuni ja kävelin ovelle. Pysähdyin äkisti kun näin jotain, jonka olin nähnyt vain televisiossa; zombeja. Kymmenittäin, ne laahustivat keskellä katua. Peruutin muutaman askeleen kauhistuneena. Vielä puoli tuntia sitten kadut olivat tyhjiä, enkä nähnyt zombeja missään. Nyt ymmärsin ulkonaliikkumuskiellon; zombit liikkuvat pimeällä paljon nopeammin kuin auringonvalossa. Minun pitää päästä takaisin Emilyn luokse, zombit ovat ehkä jo päässeet sinne asti. 


 Olen kuullut, että ainoa tapa pysäyttää ne on ampua suoraan päähän, aivoihin. Silloin ne kuolevat lopullisesti. Mietin mahdollisuuksiani, autoni on muutaman metrin päässä ovelta, mutta zombeja näyttää tulevan kymmeniä, ehkä satojakin vielä. Tai voisin livahtaa takaovesta ja juosta kotiin, mutta sinne on yli kolme kilometriä, ja minulla menisi liikaa turhaa aikaa siihen. Pääsisin siis testaamaan miten nuo kusipäät oikein tapetaan. Jännitin jouseni, tungin käsiaseen housuihini taakse ja raoitin ovea hiukan. Kukaan ei kiinnittänyt vielä huomiota, joten astuin varovasti ulos, jättäen oven raolleen. Lähdin kulkemaan seinän vierttä hiljaa, jousi ojossa, tuijottaen zombeja, jotka laahustivat toisella puolella tietä. Hölkkäsin autolleni, ja heitin toisen jousen sekä panoslaatikot etupenkille. Suljin oven hiljaa, yrittäen välttää kovia ääniä. Kiersin auton ja pitihän se arvata, etten pääse pois huomaamatta. Muutama, jotka olivat huomanneet minut, tulivat minua kohti pitäen mitä ihmeellisiä ääniä. Nostin jouseni ylös, tähtäsin ensimmäisen zombien päähän ja laukaisin. Nuoli meni suoraan sen silmien välistä ja zombie kaatui maahan. Hymyilin, ei paha ensikertalaiselta. Avasin auton oven ja istahdin penkille painaen kaasun pohjaan. Nyt ei kerrankaan tarvinnut miettiä nopeusrajoituksia.


   Olin talon pihassa hujauksessa ja olin ulkona ennen kuin auto oli edes edes pysähtynyt kunnolla. Vilkaisin nopeasti kadun, ja huokaisin kun en nähnyt yhtäkään zombieta lähimaillakaan. Otin jalkajouset ja panokset pelkäääjän paikalta ja kävelin etuovelle. Ovi oli auki, mikä oli mielestäni outoa, koska olin lukinnut sen ennen kuin olin lähtenyt. Aloin heti miettimään pahinta, mitä jos olin jo myöhässä? Heitin toisen jousen olkani yli ja jännitin kädessä olevani jo valmiiksi ja avasin oven hiljaa.


  "Emily? Oletko täällä?" huhuilin eteisestä. Kuulin keittiöstä vikinää, joten otin muutaman askeleen keittiön ovelle, vieläkin pitäen jalkajousen ojossa. Näin tiskin takana jalan ja lähdin kiertämään tiskiä hitaasti. "Emily?" katsoin Emilyä surullisena, kun näin hänen jalkansa, siihen oli purtu. Vilkaisin olkani taakse, nähden kuolleen zombin makaavan olohuoneen matolla. "Tapoitko sinä tuon?" kysyin, osoittaen päälläni selkäni taakse.


"Minä, se... Se oli niin lähellä, Daryl. Mutta, mutta, se ehti purra minua. Daryl, minä en tahdo muuttua yhdeksi noista", Emily kyynelehti, katsoen minua suoraan silmiin. Hän tiesi, että tiesin mitä minun pitäisi tehdä.


"Emily", huokaisin, menin istumaan lattialle hänen eteensä ja otin hänen kasvonsa käsieni väliin. "Minä rakastan sinua", sanoin ja painoin huuleni hänen huulilleen viimeisen kerran. Otin käsiaseen käteeni ja painoin sen hänen päähänsä. "Anteeksi." Painoin liipaisimesta. Laitoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja haistoin häntä viimeisen kerran, ennen kuin laskin hänet maahan ja kävelin ulos. Astuin autoon ja ajoin pois, pois Emilyni luota.

OS - I Wanna Be Free

I Wanna Be Free

  Katsoin kuinka veri tippui ja muodosti lammikkoa lattialle. Painoin terää syvemmälle, tahdon päästä pois tästä kaikesta, tahdon olla vapaa. Kyyneleet muodostuivat silmiini, ravistin päätäni, yrittäen selvittää sen. Näin on parempi, kukaan ei voi määrätä kuka minä olen. Anteeksi Oona, ajattelin.
   Kampesin itseni ylös, antaen terän pudota kaakelilattialle. Kompuroin pieneen huoneeseeni ja aloin viskomaan vaatteita pois tieltä. Kun vihdoin sain puhelimen käteeni, lysähdin seinää vasten istumaan, puristaen samalla ainoaa yhteyttäni Oonaan. Avasin kännykän näppäinlukon ja tuijotin taustakuvaani, siinä hän on, nauramassa. Otin kuvan yli kaksi kuukautta sitten, salaa. Oona ei huomannut mitään, jos olisi huomannut, hän ei olisi antanut minun ottaa kuvaa itsestään ja vieläpä pitää sitä. Hymyilin, en minä ansaitse häntä. Oona on täydellinen, kun minä taas en ole.
   Kännykkä värähti kädessäni, ilmoittaen uudesta viestistä. Oona lähetti minulle viestin, kesken tunnin. Mietin hetken, pitäisikö minun edes avata viestiä. Jos Oonalla onkin jotain telepaattisia kykyjä ja hän tietää mitä tein? Mutta koska olen itsekäs ja utelias, avasin viestin ja luin sen. Kyyneleet tulvahtivat uudestaan silmiini. Miksi hänen täytyy olla noin ihana? Viestissä luki:
   "Sanoinkuvaamaton ikävä. Rakastan sua."
   Kun sain hengitykseni tasaiseksi, kirjoitin hänelle takaisin.
   "Mullakin & mäkin rakastan sua."
   Painoin 'lähetä' ja odotin että näyttö meni mustaksi, ennen kuin laskin kännykän yöpöydälleni ja kiipesin sänkyyni.


   Hätkähdin hereille kun ovi paiskattiin kiinni alakerrassa. Sydämeni kuulosti siltä, kuin se olisi lähdössä laukkaan ja päätäni särki kaiken sen eilisen itkemisen jälkeen. Nousin ylös ja nappasin kännykkäni sujauttaen sen farkkujeni taskuun. Vilkaisin koulukirjapinoa pöydälläni, joskus pitäisi noukin jaksaa tehdä, mutta ei minulla ole tällä hetkellä sellaista intoa koulutöille. Laahustin alakertaan katsomaan kuka oikein paiskoi ovia. Keittiön ovella näin veljeni pöydän ääressä litkimässä taas jotain sitä kauhee energialitkua.
   "Mikä sun ongelmas on?" kysyin ärtyneenä.
   "Se, että en mä taidakkaan päästä siitä kidutuskylästä pois. Just kun mä luulin että pääsen uuteen paikkaan, niin ei tietenkään, kun Tuulin tyttöystävä menee aina kaiken edelle", Tommi murahti kulauttaen loppulimat energiajuomastaan kurkkusta alas. Katsoin häntä hölmistyneenä. "Mutta eihän äiti koskaan ole tykänny Oonasta", töksäytin.
   "No nyt yht'äkkiä Oonasta on tullut joku helvetin pyhimys, jota mutsi palvoo yötä päivää." Tommi heitti tölkkinsä lavuaariin ja lähti huoneeseensa. Seisoin hetken ihan hiljaa miettien kaikkea, muutetaanko me takaisin Forssaan? Minä pääsen takaisin Oonan luo, tuosta vaan?
   Kaivoin kännykkäni farkkujen taskusta, ja soitin äidille. Kysyin häneltä, että onko se totta, ollaanko me tosiaan muuttamassa takaisin Forssaan? Äiti sanoi, että me olemme muuttamassa takaisin tällä viikolla. Suljin heti puhelun ja soitin Oonalle. Hän vastasi heti ensimmäisella tuuttauksella, kuin olisi istunut koko ajan puhelin kourassaan.
   "Et ikinä arvaa mitä äiti sano!" huusin puhelimeen innoissani.
   " 'Hei rakas, miten sun päiväs on mennyt? Mä rakastan sua' Miksi mä ajattelin että sanot noin? Mutta kerro toki."
   "Me muutetaan takaisin Forssaan." Tässä vaiheessa olin taas jo itkemässä.
   "Mitä! Et kai sä vaan kuseta mua. Mä en kestäis sitä", Oona kuiskasi.
   "En kuseta, oon ihan tosissani. Mä tuun takasin tällä viikolla."
   Kun vihdoin Oona päästi minut pois puhelimesta menin alakertaan iloisempana kuin koskaan. Pysähdyin puolimatkassa portaita, kun kuulin äitin puhuvan jonkun miehen kanssa.
   "Oletko nyt aivan varma että on järkevää muuttaa takaisin?" mies kysyi.
   "Olen. Minä tunnen tyttäreni ja tiedän että tämä on vain väliaikainen ihastus, se menee ohi hetkessä. Tyttö on  vain hämmentynyt." Pystyin melkein maistamaan  itsevarmuuden äidin äänessä.

Ja mähän näytän että tämä ei ole pelkkä ihastus.

~~~~~~~~~~~~~~~~

mm, niin mitä tästä ny sanois =D tää siis tuli koulun kulttuurikilpailuun ja öh tommia ei kiinnosta XDD