Heräsin suureen pamaukseen, joka kuulosti
siltä, kuin se olisi tullut aivan naapurista. Kierähdin pois patjalta ja nousin
seisomaan. Jalkani melkein pettivät altani, koska en ole saanut kunnollista
ruokaa muutamaan päivään. Otin seinästä tukea ja lähdin herättämään äitiäni.
Eikö hän ollut muka kuullut pamausta? Kun pääsin nurkan taakse, missä odotin
äitini nukkuvan patjallaan, pysähdyin kuin seinään. Patja oli tyhjä. Äiti ei
koskaan lähtenyt mihinkään, kertomatta minulle. Ei varsinkaan, kun kaupungissa
sodittiin. Lakanat olivat myllätty toiseen päätyyn, jättäen patjan paljaaksi.
Ennen valkoinen patja oli nyt suurten, keltaisten tahrojen peittämä.
Hoipertelin patjan toiseen päätyyn ja nykäisin lakanan tahrojen peitoksi. Äiti
olisi kauhuissaan, jos joku näkisi nuhruiset makuupaikkamme. Ei sillä, että
meillä vieraita paljon kävisikään. Kävelin niin sanottuun keittiönurkkaan ja
otin vesipullon alakaapista. Istuin ainoaan, vielä ehjään tuoliin ja otin
muutaman kulauksen vettä, jotta kuiva tunne kurkussani helpottaisi.
Kuului uusi pamaus, tällä kertaa hieman
kauempaa, kuin se, johon heräsin. Pamauksen ääni kuitenkin sai minut
pudottamaan vesipullon käsistäni. Pommeja.
Yht’äkkiä tajusin että pamaukset olivat pommeja, jotka räjähtivät ja veivät
mukanaan varmaan kymmeniä henkiä, jos sattuivat räjähtämään oikeassa paikassa
oikeaan aikaan. Pelko alkoi kasvamaan sisälläni lisää. Missä äitini on? Osuiko
hän pommin alle? Aloin hätääntymään enemmän ja enemmän, kun kuvittelin äitiäni,
kuolleena, kymmenien muiden kanssa, pommin jäljiltä. Oksennuksen tuttu tunne
nousi ylös kurkussani.
Ponnahdin ylös tuolista ja juoksin ulos.
Sivukuja oli tyhjänä, niin kuin yleensä. Jatkoin juoksuani kohti pääkatua.
Minulla ei ollut kenkiä jaloissani ja tunsin kuinka kivet ja pienet
lasinsirpaleet rikkoivat jalkapohjani ihoa. En välittänyt kivusta, vaan pakotin
jalkani liikkumaan kovempaa ja nopeampaa. Kun pääsin pois sivukujalta,
pudottauduin polvilleni, huohottaen raskaasti. Nostin katseeni törkyisestä
maasta. Yleensä ihmisiä täynnä oleva katu oli nyt tyhjä ja hiljainen. Vilkuilin
jokaiseen suuntaan, mutten nähnyt ketään. Jopa pulut olivat kadonneet.
”Äiti?” ääneni rikkoi hiljaisuuden. Mistään
ei kuulunut äännähdystäkään. Lähdin kävelemään kohti toria, huutaen samalla
äitiäni. Kyyneleet virtasivat kasvoillani ja kurkkuuni sattui huutaminen.
Lopulta luovutin ja lysähdin maahan. Lasinsirpaleet painautuivat kämmeniini.
Nostin käteni syliini ja puristin ne yhteen, katsoen, kuinka veri tahrasi
jalkani ja vaatteeni. Hän on kuollut,
ajattelin.
Jotakin on pahasti rikki
Ja minä olen yksinkertainen
Enkä tiedä kuinka ehjän
Siitä millään saa
Minä haluaisin rauhaa,
Mut sota tähän sieluun solmittiin
Sota, jota kuitenkaan
Kukaan ei voita koskaan
15 vuoden jälkeen
Laskin liljan haudan päälle ja huokaisin. ”Hei äiti. Anteeksi etten ole käynyt.
Lily aloitti tänään koulun. Voitko uskoa, hän on jo 6-vuotias. Minusta tuntuu,
että vasta eilen hän oppi kävelemään. Hän näyttää ihan sinulta äiti.” Lopetin puhumisen ja vedin käteni sotkuisten
hiusteni läpi, mietien mitä sanoa. ”Olenko
kertonut sinulle, mistä Lily sai nimensä?”
Hiljaisuus. ”Sinun lempikukkasi on
lilja... Ja hän on kaunis kuin kukka”,
sanoin hymyillen.
Olin juuri avaamassa suutani uudestaan, kun
kuulin pienet juoksuaskeleet takanani. ”Isi!
Isi, mä sain uuden ystävän!”
tyttäreni huusi, juostessaan minua kohti, kädet auki, valmiina hyppäämään
syliini. Nappasin lapseni syliini ja pyöritin häntä muutaman kerran, saaden
hänet nauramaan.
”Isi,
kenelle sä puhuit?” Lily kysyi ja
tarttui niskahiuksiini, nykien niitä. ”Mummille”, vastasin.
”Ai,
moi mummi.” Lily vilkutti olkani yli
hautakivelle. ”Isi? Voidaanko mennä
syömään mansikkajäätelöä?”
Mä olen alkanut ymmärtää
Jotain siitä, että mitä se tarkoittaa
Et meil’ on vain tämä elämä
Se merkitsee, kuinka se käytetään
----------------------------------------------------------------
lyriikat siis apulannan biisistä yksinkertainen. ja tää oli äidinkielen, luovan kirjottamisen & kirjallisuuden työ, jossa inspriraationa piti olla jokin biisi (:
